Eilisen jälkipuintia <3

Eilen julkaisin kirjoitukseni puolentoista vuoden takaa, joka koski poikani syntymää 3,5-vuotta sitten. Olen saanut hurjasti palautetta aiheesta, kuinka osasin niin selvästi ilmaista tunteeni, että lukijankin oli helppo tuntea se. Ilmeisesti olen onnistunut itkettämään myös suurinta osaa lukijoista. Julkaisua on luettu lähes 1000 kertaa ja ilmeisesti lukijoita on ollut ympäri maailmaa.

Tänään olen ollut hämilläni. Asia mikä oli samaa aikaa minulle elämäni kauhein, mutta myös kaunein, on herättänyt ihmisissä niin paljon mielenkiintoa. Tunteeni ovat ristiriitaiset, jotenkin ihana että blogissani on yhtäkkiä käynyt todella paljon ihmisiä, olen vain jotenkin myös pahoillani siitä, että aiheeni oli niinkin raskas. Vaikka itse itkin sitä kirjoittaessani, välillä ilosta ja kiitollisuudesta, välillä surusta, enkä vieläkään pysty sitä lukemaan ilman itkua, tarkoitukseni ei ollut saada muita ihmisiä itkemään. Olen niin otettu niistä sydämistä mitä olen saanut, tsemppiviesteistä ja muista, myös tuntemattomat ihmiset ovat lähestyneet minua. KIITOS!

Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että meillä on kaikki nykyään hyvin. Kun olin raskaana tämmöinen vaihtoehto ei käynyt mielessänikään, että lapseni voisi syntyä etuajassa. En tuntenut ketään, jolla olisi käynyt niin. Se oli niin absurdi ajatus, mutta puolentoista viikon aikana, siellä Naistenklinikalla maatessani, ehdin tottumaan ajatukseen. Ja tutustumaan aiheeseen. Luin kirjan ’875 grammaa Pirpanan tarina’, jossa oli kertomuksia keskoslapsista. Se antoi toivoa. Kuitenkin se hetki kun todettiin, ettei mitään voitaisi enää tehdä lapsen pitämiseen mahassa oli todennäköisesti kauhein. Muistan sen pakokauhun ja paniikin tunteen vieläkin niin hyvin.

Pojalleni todettiin astma kaksi vuotta sitten, mikä on toinen asia vaikeasta alustamme vieläkin muistuttava asia. Toinen mikä kulkee mukanamme on aistiyliherkkyys. Lähtökohtiin nähden se ei kuitenkaan ole mikään ihmekään. Äidin henkisiä arpia ei varmaan mikään voi lopullisesti parantaa, mutta ajan myötä nekin ovat helpottaneet. Tietty syyllisyyden tunne ja pelko ovat olleet ehkä päälimmäisenä koko matkan. Huonoina päivinä edelleenkin ajattelen olisinko voinut tehdä jotain toisin, ja voiko pojalleni edelleen käydä jotain. Hyvinä päivinä koitan luottaa elämään, itseeni ja poikaani, työtä se on kuitenkin vaatinut, että tähän pisteeseen on päästy.

Selvisimme keskosuudesta todella helpolla loppujen lopuksi, vaikkei alkuun siltä tuntunutkaan. Jälkikäteen olen miettinyt paljon niitä vanhempia, jotka eivät olleet niin onnekkaita. Teholla ollessamme muistan nähneeni sairaalapapin parikin kertaa, se oli aina yhtä kauhistuttava tunne. Kerran seisoin käytävällä odottamassa, jotta pääsisin takaisin poikani huoneeseen. Viereisestä huoneesta tuli ulos ensin pappi ja

IMG-20140223-WA0001
Ensimmäisen kylvyn jälkeen kahden kuukauden iässä

sitten itkeviä ihmisiä, ilmeisesti yhden lapsen vanhemmat perheineen. He itkivät niin vuolaasti ja lohduttomasti, ettei jäänyt epäselväksi mikä heidän tilanteensa oli. Sitä tunsi itsensä niin avuttomaksi, samaa aikaa pelkäsin omani puolesta, mutta olisin halunnut helpottaa sen perheen tuskaa. Eihän kuitenkaan ollut mitään mitä olisin voinut tehdä tai sanoa mikä olisi helpottanut.

Monesti mietin, mikä tilanteemme olisi, jos poikani olisi syntynyt normaalisti alateitse viikolla 40, olisin normaalisti pystynyt imettämään ja vienyt lapseni kotiin kun kotiuduin itse. Eikä minun olisi tarvinnut jättää häntä tuntemattomien käsiin, josta itse jouduin aina illalla lähtemään. Mietin myös osaisinko arvostaa hänen elämäänsä niin paljon kun nyt. Typerää jossittelua, mihin en koskaan saa vastauksia. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään kokemuksesta. Se on kasvattanut poikani ja minun välille todella vahvan siteen ja myös itse koen olevani vahvempi kuin koskaan ennen.


 Alla kuvat ensimmäisestä kerrasta avosängyssä (vas.), ja ensimmäisiä kertoja ilman hengitystukea (oik.)

    Minä rakastan sinua ikuisesti urhea pikku prinssini! ❤ 

 

   

 

 

 

Mainokset

5 Comments

  1. Istelläni on myös keskospoika,syntyi viikolla 27+6,mutta painoa oli 1700g,keskolassa vietimme 6 viikkoa. Samat tunteet velloivat mielessä kuin sinulla . Pojallatodettiin myöhemmin astma,mutta sekin helpotti ajankanssa. Nykyisin hän on 36v.,2pojan isä. Mutta hänellä oli kyllä lasten saannissa ongelmia. Että jossakin se keskoisuus tuntui,mutta lopulta kaikki hyvin.t. mummu

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s