Kun kaikki meni väärin

Kirjoitin tämän 20.1.2016, ihan vain jotta muistaisin kaiken. Ajattelin sen nyt julkaista tänne, jotta se pysyisi tallessa minulle. Tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Äiti käsi”, sanoi poikani tänä aamuna kävellessämme rappusia alas, niinkuin joka aamu matkalla tarhaan. Äiti antoi käden, mutta väärin joten poika nappasi kunnolla äidin kädestä kiinni ja niin mentiin, rappu kerrallaan. Vähän päälle 2-vuotta sitten asiat oli toisin.

Muistan tunteen kun tein positiivisen raskaustestin, itku tuli ja asia oli pakko varmistaa ystävältä, että tikussa varmasti oli kaksi viivaa. Jo pitkään oli niin toivottu ja yritetty, monta testiä takana joissa aina vain yksinäinen punainen viiva. Pettymyksen tunne oli suuri.  Soitin ajan alkuraskauden ultraan, asia oli pakko varmistaa, olihan sikiö varmasti oikeassa paikassa ja olinhan varmasti raskaana. Sinne mentiin Helsinkiin  ja jännitin suuresti. Lääkärin kommentti ”vahva sikiö näkyy” ennenkuin itse edes näin kuvassa muuta kun sumeaa harmaata mustassa taustassa, pienen zoomauksen jälkeen näin sen itsekin. Sydän löi nopeaa tahtia. Olin 8 viikolla raskaana ja lapsi oikeassa paikassa. Olin pakahtua onnesta!

Alkuraskaus sujui niin normaalisti kuin voikin, välillä voin huonosti, välillä olin niin vihainen että tuntui että voisin lyödä jotain, hormonit oli sekasin ja ajattelin jo, että eikö tämä koskaan lopu. Valitin äidilleni puhelimessa, että tama raskaana olo ei sovi minulle yhtään, toivoen että saisin nyytin pian syliini ja voisin unohtaa tämän ajan, Viikolla 20 alkoi selkäkivut, nukuin sohvalla puoli istuvassa asennossa ja oli todella tukala olo, se oli kuulemma normaalia. Itse en osannut edes epäillä asiaa, koska kyseessä oli ensimmäinen lapseni, kokemusta ei ollut.

Rv 23+5 tilanne muuttui täysin, aamulla häärätessäni  housuni kastuivat yhtäkkiä, ajattelin et apua, pissasin housuun. No housut vaihtoon ja lähdin kouluun asiaa sen suuremmin ajattelematta. Koulussa nostin pudonneen kamman lattialta ja niin kävi uudestaan. Menin vessaan ja toivoin ettei luokkakaverit huomaa mitään pitkän tunikani alta, housuni olivat läpimärät. Voiko lapsi painaa rakkoa jo tässä vaiheessa, että pissaan housuuni kahdesti päivässä, oli mielessä.  Kotiin mennessä juttelin ystävälle, hän kehotti ottamaan yhteyttä neuvolaan, heräsi kysymys olisiko sittenkin lapsivettä. Laitoin vielä yöllä viestin neuvolan hoitajalle, soita kiltti heti kun saat tämän. Puhelu tuli aamulla 8 jälkeen, käsky tuli lähteä Hyvinkään sairaalaan lapsivesitestiin. Aamulla noustessani olin jo saanut housuni märäksi uudestaan joten fiksuna laitoin kuukautissiteen jotta pystyisin olemaan. Vettä tuli vähän väliä.  Tiesin, että jokin on vialla. Soitin Hyvinkäälle jossa hoitaja sanoi että voimme tulla heti testiin. Naureskellen totesi etteivät oireeni kuulosta vakavilta, mutta jos lapsi syntyy nyt eivät asialle mitään tee, viikkoja pitää olla yli 24 ennenkuin reakoivat. Kurkkuun nousi pala ja itku pyrki silmistäni, ajattelin että jos nyt synnytän niin onko se yhdestä päivästä kiinni, menetänkö lapsen nyt. Itkin matkalla, olin aivan varma, että jokin oli pahasti vialla.

Hyvinkäällä oli jonoa ja jouduimme istumaan tovin ennenkuin meidät kutsuttiin sisään. Riisuin housut ja nousin pöydälle, kätilö katsoi tilannetta ja sanoi “ täällä on kohdunsuu auki noin 4 cm ja vain 3 cm jäljellä.” Jatkoi vielä “ täällä on niin paljon nestettä, että testin teko on turhaa, mutta otetaan nyt varmuudeksi.” Positiivistahan se näytti, lapsivettä tihutti, kohdunsuu auki ja lapsen kalvopussi roikkui pingottuneena ulkona ja todennäköisesti jossain ylempänä oli reikä mistä vettä tihutti. Ympärillä alkoi tapahtua niin paljon ettei ymmärretty mitään, puhetta ambulanssista, kortisoonista, Naistenklinikalle menosta. Minut siirrettiin toiseen huoneeseen, jossa hoitaja jonka kanssa olin aamulla puhunut laittoi minulle tipan, ja rupesi selventämään asiaa. Et saa liikkua mihinkään, synnytys on käynnistynyt, ambulanssi vie Naistenklinikalle, et saa nousta ylös, lapsi voi syntyä ihan minä hetkenä vain. Itse hölmistyneenä kyselin kouluni perään, että ymmärsinkö etten voi mennä sinne tänään.  Hoitaja valaisi etten voisi mennä kouluun todennäköisesti ollenkaan ennenkuin lapseni syntyy. Pyyteli myös anteeksi ettei ymmärtänyt tilanteeni vakavuutta puhuessamme. Mutta en ymmärtänyt minäkään, sillä hetkellä oikeastaan yhtään mitään mitä tapahtuu. Ambulanssi tuli ja mies körötteli perässä autollamme.

Naistenklinikalla asia selvisi itsellekin vihdoin, liikkumiskielto, koitetaan pitää lapsi sisällä mahdollisimman pitkään, makaisin rv 32 paikoillani ja vessaankaan en saa tästä lähteä koska oli pitkällä, Jouduin hälyttämään alusastian jos minulle iski hätä. Sain kuitenkin istua syömään  Pää laskettiin alemmas kuin jalat ja sain vielä toisen annoksen kortisoonia myöhemmin. Seuraavana aamuna sain oman huoneen, omalla vessalla, joten sain luvan käydä siinä. Työntää ei saisi missään nimessä, pitkää suihkussa käyntiä ei suositeltu. Teho-osaston lääkäri kävi kertomassa minulle mitä tapahtuisi jos lapseni syntyisi nyt. Lapsella olisi noin 50% mahdollisuus selvitä, päivä päivältä enemmän. Keuhkot eivät ole kehittyneet, tulehdusvaara on suuri ja keskolassa vietettäisiin aikaa pitkän tovin. Päiväni vietin suurimmaksi osaksi nukkuen tai pelaten, koska mitään tekemistä ei ollut, odoteltiin vain.

Päästiin viikko eteenpäin ja rv 24+6. Lapsen tilannetta tutkittiin päivittäin, välillä supisteli niin, että sain lääkettä niiden estämiseksi. Huomattiin, ettei alaspäin makoilu auta, joten sain syödäkin makuaalteen. Myöskin kun supisti, lapsen syke hiljeni aina hetkeksi. Minulla lähti tulehdusarvot kohoamaan ja sain antibioottia siihen. Lapsivettä oli todella vähän ultrassa, mutta päätettiin ottaa lapsivesipunktio, jotta tiedettiin onko tulehdus myös istukassa ja lapsivedessä, jos olisi lapsen olisi turvallisempi koittaa elämää ulkona vatsastani. Tulehdusta ei vedestä löytynyt joten saatiin vielä hetki yhdessä. Seuraavana päivänä tilanne oli sama, mutta supistukset yltyivät. Minua varoiteltiin ettei viikolle 32 asti päästäisi enää, mutta kuinka pian raskauteni loppuisi, sitä ei kukaan osannut sanoa.

25+1 aamu tulehdusarvot olivat nousseet taas ja joka supistuksen kohdalla lapsen syke loppui hetkeksi, kätilö oli huolissaan ja pääsin lääkärille lounaan jälkeen. Tarkoitus oli ottaa uusi lapsivesipunktio. Muistan, että paikalla oli 2 lääkäriä, jotka katsoivat tilannetta ja huomasivat että lapsen napanuora oli pudonnut alas kalvopussiin ja vettä ei juurikaan ollut, joten uusi punktio olisi mahdoton. Paikalle kutsuttiin kolmas lääkäri, joka sinetöi kohtaloni. Vain lause “kello 17 leikataan” ja hän lähti kiireisesti ulos huoneesta. Kaksi muuta lääkäriä kertoivat minulle ettei alatiesynnytys olisi mahdollinen koska napanuora tulisi ulos ensin ja että lapsen tilanne on vaarantunut, myöskin kalvopussi oli niin pingottuneena, ettei kestäisi enää kauaa. Supistuksenestlääkkeet eivät auttaneet enää ja supistuksia tuli vähän väliä. Ainoa syy miksei leikattu heti, oli se että olin juuri syönyt ja epiduraalia varten pitää olla 4 tuntia syömättä. Lapsen kooksi arvoitiin 685g ja itkin vuolaasti. Soitin miehelle ja äidille, halusin heidät mahdollisimman pian sairaalaan kanssani. Alkoi hirveä odotus ja toivoin että kalvopussi ei räjähtäisi ennen leikkaukseen menoa. Päätettiin että äiti tulisi kanssani saliin ja mies odottaisi vauvaa ja saattaisi hänet lastenklinikalle.

Leikkaussalissa ihana anestesialääkäri selitti minulle, mitä tapahtuisi seuraavaksi, lapsi leikattaisiin mahasta ulos ja vietäisiin suoraan intuboitavaksi, valitettavasti koska ei tiedetty lapsen kuntoa, ei voitu tietää saisinko nähdä lapseni ennen sitä. Lääkäri tuli paikalle ja ohjeisti toista lääkäriä että navasta vedettäisiin viilto tarpeeksi alas. Äiti lauloi minulle ja koitti piristää hetkeä. Olisin niin halunnut nähdä mitä mahassani tapahtui. 17.46 se tapahtui, minusta tuli äiti ja kuulin kun lääkäri sanoi “tervetuloa maailmaan”, kuulimme pienen rääkäisyn ja lapsi vietiin pois salista, en saanut nähdä häntä. Itkimme äitini kanssa. Minut kaavittiin ja minulle laitettiin niitit mahaan ja epiduraalini lakkasi toimimasta, joten viimeiset 10 niittiä tunsin hirveää kipua. Minut vietiin heräämöön, jossa hoitaja kävi painelemassa mahaani aiheuttaen jäätävän kivun, kohtu olisi saatava kutistettua. Vähän ajan päästä tuli mies, kuvan kera. Tässä on poikamme, 730g.

Pääsin myöhemmin heräämöstä ja kauhulla soitin poikani huoneeseen illalla. Hoitaja sanoi kaiken olevan hyvin, hän oli hengityskoneessa ja ensi yö näyttäisi onko pojassa taistelutahtoa. Noin  70% näillä viikoilla olevista selviäisi.  

Aamulla soitin miehelle, että tulee pian sairaalaan, haluan päästä katsomaan lastani. Minulle tuotiin pumppulaite jolla saisin yrittää pumpata maitoa lapselle vietäväksi. Tulihan sieltä vähän. Koska en ollut liikkunut pitkään aikaan, hoitaja laittoi ehdon että pääsisin Lastenklinikalle, kunhan kävelen itse vessaan ja takaisin. Katetri otettiin pois ja menin vessaan. Päässä heitti todella paljon. Soitin pojan huoneeseen, jossa kerrottiin että poika oli elossa!  Ja tilanne näytti ihan hyvältä. Lähdimme katsomaan poikaa. Huoneeseen päästyäni näin 2 keskoskaappia joissa oli vauvat sisällä, toinen oli minun. Rullatuoli mahtui juuri ja juuri huoneeseen ja minut työnnettiin sängyn viereen. Silloin vasta tajusin kuinka vähän 730g oli, kuinka pieni lapseni oli. Keskoskaappi itsessään ei ole iso mutta poika tuntui hukkuvan sinne. Ympärillä oli vaikka minkälaista johtoa ja letkua ja laitteet ympärillä piippasi vähän väliä. Vieressä oli näyttö jossa näkyi monenlaista numeroa, kyselin niistä hoitajalta, joka istui vieressä. Katselin poikaa, näyttää isältään mutta minun huulet, voi kun toivoin niin isänsä huulia pojalle. Tunnetta ei ollut, söpöhän poika oli, mutta enempää en tuntenut.

Illemmalla kävin uudestaan äitini ja isovanhempieni kanssa ja pääsin vaihtamaan vaippaa, suureksi yllätykseksi pojalla oli pippeli. En tiedä miksi mutta oli aivan uskomatonta että niin pienestä ihmisestä löytyi se. Hoitaja kertoi mummolleni että ulkokuori kehittyy nopeasti mutta sisälmykset kestävät aikaansa. Vaippa oli kokoa pieni kuukautissuoja tarranauhoilla ja poika hukkui siihen, muuta vaatetta ei vielä laitettu.

Päivän päästä poika oli otettu hengityskoneesta jo ja vaihdettu kevyempään hengitystukeen ja hän koitti hengittää vähän itsekin, kunnes sairastui, Takaisin hengityskoneeseen ja monitori lauloi, hoitajat varoittelivat että tIMG-20140113-WA0007ähän moni keskonen menehtyy. Seuraavana aamuna se iski itselle, olin äiti. Koko aamun itkin vuolaasti lastani. En voisi menettää häntä nyt, miksi hän syntyi jo nyt, olenko tehnyt jotain väärin ja tuhat muuta itsesyytöstä pyöri mielessäni. Rakastin sitä pienokaista jo hänen ollessa vatsassani, mutta nyt pelotti rakastaa. Pelko jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Itkin kolme tuntia ja aina kun rauhotuin hetkeksi, itkin taas hetken päästä. Tuli niin hirveä ikävä poikaa, että sanoin hoitajille että lähden sinne vaikka kävellen, mutta nyt on mentävä. Minulla oli vielä pitkien matkojen kävelykielto ja matkaa Naistenklinikalta Lastenklinikalle oli n. 1km verran tunnelia pitkin. En saisi lähteä, mutta hoitaja lupasi kärrätä minut sinne.  Siinä istuin lapseni vierellä ja vannoin että äiti on aina sinua varten. Kyyneleet valuivat pisin poskiani.

Pääsin/ jouduin kotiin 5 päivänä leikkauksen jälkeen. Ajoimme mummoni kanssa hakemaan rintapumppua, jostain kauempaa ja itkin koko matkan. Oli aivan hirveää jättää lapsi sairaalaan ja lähteä itse. En kuulunut sinne vaan poikani viereen sairaalaan, se tunne minua kohtasi vielä monet kerrat. Ja seuraa vieläkin.

Poika selvisi tulehduksesta ja pikkuhiljaa tilanne lähti laukeamaan, alkoi odotus. Odotettiin että keuhkot parantuisivat. Äidin pahin painajainen. En osannut olla kotona, joka aamu heräsin aikasin, jotta pääsin sairaalaan äkkiä poikani luo. Ahdistus matkalla oli suuri, juna pysähtyi liian usein, eikö se tajunnut että minulla oli kiire. Välillä miehen kanssa sairaalaan meno kesti liian kauan ja raivosin autossa kuinka ajaa liian hitaasti. Olin todella sekaisin. Ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan oli poikani. Tuntemattomien ihmisten käsissä, yksin sairaalassa, ilman äitiä. Oli päiviä kun en saanut edes koskea lapseen, iho oli niin herkkä, että pienikin kosketus satutti, aiheutti stressiä. Inhosin hoitajaa joka sai koskea tarpeen tullen kun minunhan se pitäisi olla jolla pitäisi olla oikeus koskea omaan lapseeni.  Tunsin oloni todella avuttomaksi.

17 päivän ikäisenä sain vihdoinkin lapsen syliini, kenguruhoitoon. Hän oli siihen tarpeeksi vahva. Hoitaja neuvoi miten lasta pitäisin ja pelotti aivan hirveästi. Istuin kenguruhoitotuoliin ja lapseni nostettiin rinnuksilleni, olin mailman onnellisin. Alkuun lapsen sydänrytmi meni sekaisin ja kuuntelin kauhuissani monitorin huutoa ja sitten rauha. Sain vihdoinkin pitää omaa pienokaistani sylissä, Vajaa kilo painoi siinä todella vähän Paitani sisällä oli pieni ihmeeni, nukkui siinä pienessä kangasmytyssä, jottei vain tulisi kylmä, koska iho ei pitäisi lämpöä sisällään. Hoitaja otti kuvia meistä ja istuin ihaillen lapseni kasvoja. Kun tuli aika laittaa poika takaisin, tuntui tyhjältä, siihen hän kuului minun syliini. Ajattelin ettei siihen tunteeseen voi kyllästyä.

Tunteiden vuoristorataa jatkui 10 viikkoa, odoteltiin vaan, puhetta oli jatkohoidosta muttei sen aika ollut kuitenkaan vielä. Matkani sairaalaan olivat vieläkin yhtä hirveitä, ahdistus ja kiukku puski joka aamu päälle. Matka joka kesti vajaa tunnin tuntui kestävän ikuisesti. Koitin kuunnella musiikkia ja pelata puhelimella ja työntää ahdistusta pois. Miksei olla perillä jo! Lisäksi aloin olemaan todella väsynyt, hoitajat olivat painostaneet minua pysymään enemmän kotona tai tekemään jotain muuta välillä, mutten osannut. En voinut olla pois sairaalasta. Vaikka hoitajat olivat siinä vaiheeessa tulleet tutuiksi ja luottamus heihin pelasi, en siltikään halunnut lapseni olevan ilman rakastavaa tuttua ääntä tai tunnetta että äiti oli siellä. Vaikka suurimman osan ajasta istuinkin vain kaapin vieressä, halusin nähdä kaiken, halusin vain olla paikalla. Siinä stressatessani myös maitovarani tyrehtyivät vähän väliä ja tunsin oloni vieläkin huonommaksi äidiksi. Usein päässä pyöri ajatus, onko lapseni vahinko jonka ei ollut tarkoitus tapahtua minulle, ei minua ole tehty äidiksi.  Tieto siitä kuinka raskauden ja lapsen syntymän kuuluisi mennä ja kuinka meillä meni kaikki aivan “väärin” oli raastava. Vielä 2 vuoden jälkeenkin nämä ajatukset minua kiusaavat.

Viimeisinä päivinä teholla oltiin oli vielä silmien laserleikkaus ja sitten tuli siirto Kätilöopistolle. Enää ei ollut turvallista hoitajaa sängyn vieressä koko aikaa, enää ei ollut tuttuja hoitajia eikä sama matkakaan, vaan Kätilöopistolle oli vaikeampi päästä. Tieto siitä että saisin lapsen pian kotiin, mutta en kuitenkaan vielä raaastoi vielä enemmän. Itkin monesti ollessani niin väsynyt että tuntui etten jaksaisi enää hetkeäkään. Miksei vieläkään keuhkot vahvistu, poika ei ollut enää hengityskoneessa mutta erilaisia hengitystukia käytettiin vieläkin. Halusin vain lapsen kotiin. Kätilöopistolla opeteltiin sitten sitä “oikeaa” vauva-arkea. Vaihdettiin jo kohta 3 kiloiselta pojalta vaippoja hoitopöydällä, syötettiin tuttipullosta omassa sylissä ja huoneessa oli oikea sänky. Kokeiltiin myös imetystä, mutta lapsen voimavarat eikä kärsivällisyys ei oikein siihen riittänyt.

3kk vanhana aloimme syödä iltavelliä ja sain viettää yhden yön lapsen kanssa. No eihän siellä monitorien piipatessa ja hoitajien ravatessa huoneessa nukuttu, mutta meillä oli vihdoinkin mahdollisuus yhteiseen yöhön. Poika sai lähteä ulos vaunuajelulle kanssani kannettavan happipullon ja saturaatiomittarin avulla ja tunsin suurta ylpeyttä työntäessäni lasta ulos sairaalasta ihan ensimmäistä kertaa. Sitten pikkuhiljaa ruvettiin suunnittelemaan kotiinlähtöä, tarkoituksena että otetaan yöksi tarpeen tullen happinaamari ja kannettava monitori joka ilmoittaa sitten jos hengityksessä tai sydämen käynnissä tapahtuu muutoksia. Saatiin oma hoitaja kotikäyntejä varten, jolta saisi pikatietoa ja apua ruokinnasta ja fysioterapiasta.

Se tunne kun vihdoin puin lapselle oman ulkopuvun ja pakkasin tavarat sairaalasta, laitoin lapsen kantokoppaan ja sanoin heipat hoitajille oli mahtava. Itkin onnesta IMG-20140111-WA0002hississä. 14 viikkoa vietettiin sairaalassa, ne 14 viikkoa rikkoi minun elämän täysin, elin pelkästään lapselle, en ollut mitään ilman häntä ja nyt sain vihdoinkin, siis VIHDOINKIN viedä lapsen omaan kotiin. Samaa aikaa pelotti aivan kamalasti.

Tämä aika jätti jäljet äitiin, itkuja tulee vieläkin kun ajattelen  tätä kaikkea, bussissa tai autossa edelleenkin ahdistaa vaikka teen kaikkeni ettei kukaan sitä huomaa, mutta tunne kiireestä, vaikka olisinkin lapsen kanssa yhdessä on jäänyt. En vieläkään osaa olla yksin, ilman lasta, vaikka tiedän että hän on hyvissä käsissä, turvassa.  En ole pystynyt tätä kaikkea ajattelemaan, mutta tänään tuntuu että kaikki purkautuu kerrallaan. Pienestä kädenpuristuksesta.

 

Tästä jatkoa täältä

Mainokset

7 Comments

  1. Voi ei, miten itkettävä stoori. Raastoi sydäntä lukiessani. Paljon tsemppiä ja voimia kaikkeen edelleenkin. ❤ Ihanaa, että poika on jo 2-vuotias ja sait pitää hänet! ❤

    Tykkää

    1. Näköjään olen onnistunut itkettämään monia muitakin, vaikkei se tarkoitukseni ollutkaan, mutta itken itsekin aina tämän lukiessa. Välillä kiitollisuudesta ja ilosta ja välillä siitä kuinka kamalaa se oli.❤ Tästä kirjoituksesta on alunperin kohta 1,5 vuotta, joten minulla on 3,5-vuotias uhmapeppu nykyään😄❤

      Tykkää

    1. Kiitos! Alku oli tosiaan rankka, se selvensi että mistä vain voin selvitä henkisesti. Uhmailut tuntuu kyllä nyt olevan se tän hetken haaste, mutta olet oikeassa, loppujen lopuksi vain se on tärkeää että lapsi selvisi ja on kunnossa. ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s