Ensimmäinen kirjoitus

Tässä blogisivustoani tehdessä, olen koittanut miettiä, miten tämä ensimmäinen julkaisu tehdään. Mitä ihmettä voi kirjoittaa siihen ensimmäiseen kirjoitukseen. Istun keittiössäni pimeydessä koneen edessä, pienessä päänsäryssä itseasiassa. Pimeä keittiöni on siksi, etten ole jaksanut nousta ylös laittamaan valoja. Laiskuuden huippu siis. Elän yksin lapseni kanssa ja näitä tilanteita on parin viikon välein, että on täysin omaa aikaa. Saan soittaa musiikkia ja istua koneella miettimättä aamuherätystä, tai katsoa Netflixistä jotain täysin turhaa elokuvaa tai sarjaa. Olen haaveillut viimeisen tunnin aiemmin päivällä ostamistani pähkinöistä, nekin sattuu olemaan tuossa parin metrin päässä, eli aivan liialla pitkällä. Tämä on niitä hetkiä kun peppu painaa liikaa, ei vain ole tarmoa nostaa sitä. Lisäksi Spotifyni soittaa aivan uskomattoman tylsää musiikkia, enkä löydä mitään mieleeni sopivaa sieltä.

Facen seinällä silmiini hyppäsi kaverini julkaisema testivideo aikuisista joille soitetaan tuttua musiikkia eikä saisi laulaa mukana. Mission impossible! Juuri aamulla kouluun mennessä kuulokkeistani tuli joku hyvä kappale ja teki niin mieli laulaa mukana, keskellä bussia. Teki mieli laulaa niin paljon, että ajattelin jo hetken, olisiko se niin kamalaa jos muut kuulevat. Pystyin olemaan laulamatta, mutta kävellessäni koululle sen 100 metriä bussipysäkiltä luettelin sanoja äänettömästi, koettaen epätoivoisesti olla myös tanssimatta kappaleen mukana.Olen niitä ihmisiä jotka radiota kuunnellessaan, laulaa joka laulussa mukana, en vain voi sille mitään ja se tapahtuu aina vähän niin kuin vahingossa. Laulujen nimistä tai esittäjistä tietämättä, mutta sanat osaan melkein joka kappaleeseen. Jotenkin vain suomalaiseen kulttuuriin ei taida selvinpäin tälläiset lauleskelut ja tanssiskelut kuulua.

Muutama vuosi sitten olin kaupan kassalla kesätöissä. Olin matkalla töihin aamulla kuuden aikaan sunnuntaina. Kävelin kuulokkeet korvilla junalle ja näytti siltä, ettei ketään näy missään. Lauleskelin hiljaa hyvää kappaletta ja päästyäni juna-asemalle tanssahdin muutaman huippuliikkeenkin laulun mukaan. Kukapa voisi vastustaa kunnon afrobeatia. Pyörähtäessäni ympäri näin takanani hyvin hämmentyneen hymyilevän nuoren miehen. Seistiin siinä sitten hetki odottaen junaa ja häpesin silmät päästäni. Nyt jo naurattaa, silloin ei.

Mutta silti mietin, olisiko se niin kamalaa, että joku yhtäkkiä tuolla yleisesti vetäisi oikein olan takaa, nauttien koko sydämestään?

Mainokset

4 Comments

  1. Olen ihan samaa mieltä että tosi tylsää kun Suomessa ei saa laulaa ääneen eikä tanssia. Itse uskallan laulaa vain jos pienempi lapsi mukana… silloinkin yleensä aika hiljaa. Hän ei vielä osaa hävetä äitiään 😄 suomalaisen kulttuurin ehdoton miinus tämä!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kyllä minäkin laulan lapsen kanssa, kerran bussissakin vedettiin väsymyksen unohtamiseen koko repertuaari minkä äiti osasi 😀 Siinä ei paljon toisten mielipiteet paina, mutta yksinään se ei taida päteä, ainakaan minun päässä.

      Tykkää

  2. Ei muuta kuin laulamaan jos laulattaa ja samalla voi tanssahdella. Eikä tarvi hävetä. Mä olen harrastanut tätä samaa tosin ilman kuulokkeita. Olin siivoamassa vanhainkodissa niin yksi rouva tuli saNo maan mulle että aina tietää koska lähestyn heidän osastoa . Mä sit katselin vähän et kuin hän sen tietää. Niin kuulemma laulu kuuluu. Ja mä en edes tajunnut että olin laulanut ääneen 😀

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s